#6

Tän biisin tahdissa oon huomannu tulevani rauhallisemmaks ja pääsen ns. toiseen maailmaan. Laitan simmut kiinni ja lähden matkustamaan ihan toisenlaiseen maailmaan - sellaseen, mitä ei voi edes sanoin kuvailla.. Mulla on vieläki masennusta, mut joka päivä on jollain tavalla parempi! Tossa tiistaina oli eka psykiatrikerta noil uusil hoitajil/lääkäreil ja ne oli, noh, jotenki kauheen vakavan olosia.. Nyt mua aletaan oikeesti tarkkailemaan ja katotaan onko mulla skitsofrenia vai mistä nää kaikki johtuu.. Entiset lääkärit on todennu vaan et se on tota dissosiaatiohäiriötä, mut sisimmässäni mä tunnen ja tiedän, ettei se oo sitä. Mä muuten pääsin opiskelemaanki! Mun eläkettä jatketaan vielä ja nyt ku meen kouluun ni saan kuntoutustukeaki :) Jännittää ku mä oon aina halunnu päästä opiskelemaan valokuvausta, mut toisaalta pelottaa ja ahdistaa.. Pelkään etten jaksa käydä siellä tai et mä ahdistun niin paljon et joudun jättämään opiskelut kesken.. Vaikkei se kestäkkään ku jotai reilu puol vuotta ni silti.. Mitä mä oon ollu jossai työharjotteluissaki ni en oo pystyny kuukautta pidempään olemaan ku sit masennus ja ahdistus vie vallan.. Mun masennuslääkkeen annostustaki nostettiin - toivottavasti se auttais..

Mä en tiiä, jotenki oli vaan pakko kirjottaa tänne vaikkei mul sinänsä mitään asiaa ollutkaan.. Hyvin oon pysyny erossa ongelmista (=parisuhteet + säädöt) ja oon tosi ylpee itestäni et oon pystyny tähän :) Oon päässy yli jo menneistä suhteista vihdoinkin ja mul on jotenkin.. hmm.. kevyt olo! Huomenna olis sit asuntovaunumatka Tuurin kyläkauppaan.. Toivottavasti muistan ottaa kaikki tarvittavat mukaan! Mä niin tiedän jo nyt et joko lääkkeet unohtuu, tai sit hammasharja tai sit unohdan tyyliin itteni :D No ei kai.. Siit on nyt kuukausi ku pääsin osastolta pois.. Tuntuu ku siit ois jo ikuisuus ku olin siel osastolla.. Aika menee niin hitaasti.. Ens kuussa olis sitte ehkäisyneuvola-aika ku pitäis toi ehkäsykapseli ottaa pois.. Mul on siis 2-4 kertaa kuussa kuukautiset ja se ei oo normaalia..

#5

Jouduin A2-osastolle alle viikko sen jälkeen ku olin ollu A1-osastolla.. Ei mul sinänsä mitään hätää ollu - mä vaan halusin päästä rauhottumaan ja saada uudet lääkkeet.. Muutin takas mun sukulaisen luo ja olo on ollu hiukan parempi.. Mul on 9 päivän päästä psykiatriaika täällä - toivottavasti ne on kivoja lääkäreitä jotka mua alkaa hoitaa. Mä on taas kuullu niitä, ääniä.. Mä oon nähny harhoja, mutten niin paljon - pari kertaa vaan.. Mua pelottaa.. Aluks Ketipinor autto, mut nyt mennään taas takapakkia. Mikä mussa on vikana ku mitkään lääkkeet ei auta? Mä en haluis et mun Ketipinorit nostettais koska oon kuullu ja lukenu sen sivuoireista pitkäl tähtäimel.. Ihmisii on kuollu siihen lääkkeeseen ja niistä voi saada aivoinfraktin sun muuta..

Mun sukulaisen vaimo tuli juttelemaan mulle tänään.. Tuli paha olo siitä, koska se sano asiat niin suoraan. Se sano, et mä oon jääny ns. lapseen tasolle, eli mä oon jääny junnaamaan siihen hetkeen, ku olin vielä lapsi - ilman huolen häivää, ja olin onnellinen.. Joo, se kyl pitää paikkaansa, mut tuli sellanen olo et ku oon "lapsen tasolla" et olisin joku retardi.. Mun ajatuksis on pyöriny viime aikoina paljon asioita mun menneisyydestä. Oon sinkku taas, ja toivottavasti nyt hetken pysynki sinkkuna. Mä en kaipaa täl hetkel mitään säätöä tai muuta. Ensimmäist kertaa mun elämässä musta tuntuu tältä. Mul on aina ollu kauhee hinku saada mahd. nopeesti uus kumppani enkä osaa olla enää yksin. Nyt alan harjottelemaan sitä. Tietty nyt on vähän hankalaa ku tosiaan sukulaisen luona asun, mut on mulla oma huone.. Koko yläkerta on mun käytössä. Mä oon miettiny jo pitkään et miten sisustaisin mun kodin niin, et se oikeesti tuntuis kodilta eikä vaan et asun siellä enkä viihdy. Mä rakastan sisustamista! Mut mun exät on aina roudannu mukaansa omat huonekalunsa ja niillä ollaan menty.. Ei se tunnu kodilta jos ei siellä oo mitään mikä kuuluu mulle! Oon nyt saanu hankittuu jo vähän kamppeita mun uuteen kotiin, ens kuussa haetaan Ikeasta lisää "krääsää" ^_^

Mä teen nykyään videoblogiaki, ootte saattanu bongatakki mun kanavan jo.. Kerroin sielläki mun ongelmista ja oon saanu muutamilta nuorilta tytöiltä viestejä, et miten niiden pitäis menetellä ku niil on nyt niin vaikeeta.. Tuntuu ihan hyvältä ku saa auttaa muita, mut sinänsä ristiriitasta ku itekki oon sairas vielä enkä osaa hoitaa itteäni kuntoon.. Mut ihan kiva et oon saanu "faneja" :)

Täl kertaa tuli ihan positiivinen postaus, vaik kirjotanki tätä masennuksen keskeltä.. Mä pelkään noita harhoja ja pelkään et satutan muita tai itteäni.. Oon vaaraks kaikille - siltä musta tuntuu. Kuuntelen edelleenki päivittäin tota biisiä minkä laitoin edelliseen postaukseen, en tiiä onks siitä mulle apua vai haittaa.. Mä rakastan niitä sanoja, koska ne kuvaa mua niin hyvin! Mut sinänsä se biisi masentaa mua koska siin on niin masentavat lyriikat.. En tiiä, meen nyt nukkumaan, kauhee nälkä mutten jaksa syödä.. Syön nykyään 1-2 kertaa päivässä, huomasin sen just.. Eipä ihme et oon alavireinen enkä jaksa oikeen tehä mitään.. Tarviin energiaa.. Meinasin eilen viillelläkki, mut sit ku mul oli terä kädessä ni muutin mieleni.. Tein kyl naarmun, mut ei siit tullu edes verta.

Öitä oi masentuneet ystäväni!

#4

Tätä biisiä oon nyt kuunnellut viikon verran ja miettinyt asioita.. Tää biisi kertoo sanasta sanaan mitä sisälläni tunnen (paitsi etten käytä kannabista vahvempia aineita). Joo, tuli tossa about 2kk sitten poltettua taas yks jointti rakasta ystävääni, kannabista. Tai no, ei se enää oo mun ystävä, olin monta vuotta ilman aineita koska mä aina vedin sitä kamaa liikaa... Ja nykyään pelkään, et mä saan psykoosin uudelleen.. Mähän oon kuullu ääniä ja nähny harhoja jo pienestä asti.. Ja nyt ku vihdoinki sain psykoosilääkkeet ja nää harhat on loppunu ni pelkään et ne tulee takas, koska se oli ihan vitunmoinen taakka kantaa - kellekkään ei voinu kertoo et oot päästäs vialla: oot psykoosissa 24/7.

Psykoosi kuitenki otti musta taas vallan tossa viikko sitte.. Jouduin päivystykseen ja sieltä A1 osastolle, eli suljetulle osastolle.. En mä ollu siellä ku kaks päivää ja sit pääsin kotiin, mut silti mul on koko ajan sellanen pelko perseessä et mitä jos mä taas pimahdan päästäni?! Olin helmikuussa Lohjan A1 osastolla pari viikkoa ja jätin mun kihlatun siinä samalla.. Luulin, et se auttais tähän mun paskaan oloon. Kyl se auttoki - hetkellisesti. Nyt erosta on 3kk aikaa ja mä oon uudes suhtees, mul meni ihan hyvin, kunnes päädyin tähän nykyseen suhteeseen.. Ei mul siis mitää pahaa sanottavaa täst oo, mut jotenki mul on tullu nää pahat olot takas.. Pelkään jotain, mutten tiedä mitä..

Mä olin ilman Tenoxiaki jo reilun kuukauden, mut sain lääkäriltä niitä lisää, mä oon Tenox-addikti.. Mä haluun vetää niitä, ottaa yliannostuksia, jotta nukahtaisin nopeesti enkä stressais seuraavaa päivää.. Mun on paha olla.. Mä kävin viime viikolla psykiatrilla pitkäst aikaa, sil samal mil nyt oon käyny muutaman vuoden.. Kerroin sille, et oon täs jo monta vuotta pohtinu sitä, etten haluu elää yli 30-vuotiaaks - mä haluan kuolla. Psykiatri sano mulle, et sit on ihan turhaa käydä psykiatrilla jos mul on noin vahvat suunnitelmat. Nyt joudunki sitte A5 tai A8-osastolle - toivottavasti A8-osastolle koska mä pelkään etten mä jaksa enää.. Mä haluisin yrittää antaa itelleni mahdollisuuden.. Haluisin yrittää selättää nää itsemurha-ajatukset.. Mä haluan olla edes kerran elämässäni onnellinen.. No okei, valehtelin, oon mä kerran ollu onnellinen.. Sillon ku Teemu kosi mua Tuomiokirkon portailla.. Sillon tunsin onnellisuutta, mut ei se kestäny.. Mikään mun elämäs ei oo pysyvää joten miks edes yrittää? Miksei kukaan osaa auttaa mua? Miks vaan joka paikas vaihdetaan lääkitystä ja lisätään uusia diagnooseja pitkän listan jatkoks..

Mä oon jo miettiny kaikenlaisia keinoja päästä täältä pois.. Ensin oli idea et ranteet auki, sitte junan alle hyppääminen.. Sillon kirjotin jo valmiiks koko suunnitelman, missä sen teen, kenelle ilmotan asiasta ja mitä mä sanon.. Sitte helmikuussa olin jo matkalla kauppaan ostamaan hirttoköyttä, mut sit jouduinki Lohjalle osastohoitoon.. Se oli mun pelastus.. Mä tapasin monia ihania ihmisiä, tuntu et mul ois perhe, ois oikeita ystäviä.. Mut ei sitä kestäny ku sen 2 viikkoa.. Kyl me ollaan Facebook-kavereita parin osastopotilaan kans, mut ei me olla nähty sen jälkeen ku mä kotiuduin..

Mä kaipaan jotain.. Jotain motivaatiota, inspiraatiota, suuntaa elämään! Vaik mä oon näin saatanan negatiivinen ihminen, n isilti mul on tuol pääkopassa pieni toivon kipinä, et tää kaikki oiski vaan pahaa unta.. Ja et kaikki mitä näin ja koin, oli valetta.. Mut ei se oo! Miksei se voi olla? Miks ihmiset on onnellisia? Miten ne tekee sen? Miten mä löytäisin sen onnen? Nään vaan joukon epäonnistumisia ja pettymyksiä mun elämässä.. Mistä mua rankaistaan? Mitä pahaa mä oon tehny? Mä oon yrittäny olla kiltti, ujo, alistuva, dominoiva, herkkä, kova, positiivinen, negatiivinen, realisti, pessimisti.. Kaikkea.. Mikään ei oo tuonu mun elämään mitään hyvää.. Täl hetkel mä oon välinpitämätön ja etänen.. Mä en halua tuntea liian voimakkaita tunteita ketään kohtaan, etten taas pettyis.. Ja näil tunteil tarkotan kiintymystä, rakastumista.. 

Ja yllämainitun biisin koskettavimmat sanat:

"Poppin pill after pill,Trying to get my head straight
Trying to over power the pain
until the next day.

But it aint happening
I'm an addict that's half asleep,
While the other half of me is trapped in a series of bad dreams.

My current postion was trippin' on trees of acid casts,
until my eyes collapsed and suicide was an aftermath.

I'm falling down erasing memories you gave to me,
I'm still alive and nothing you can say can make me breathe.

So please take away the pain that hurts me, I don't wanna be alone and thirsty.

So many drugs to push the pain I have entrapped in me,
'cause I don't wanna live my life inside this fantasy.

So please take away the pain that fills me, I don't wanna be the one that kills me.

I can't take this pain 'cause I'm DIEING,
I can't close my eyes 'cause I'm CRYING."

#3

Aloin käymään psykiatrilla ollessani vain 12-vuotias, viiltelyni takia. 18-vuotiaana jouduin vaihtamaan lääkäriä, sillä entinen lääkärini oli lasten ja nuorten poliklinikka. 19-vuotiaana minulle määrättiin Stella ja Cipralex. Cipralex ei vaikuttanut minuun, joten sain Ketipinorit. Niitäkään en kauaa käyttänyt, sillä nekään eivät auttaneet. Tämän jälkeen kokeiltiin Paroxetin actavista, mutta muutaman kuukauden käytön jälkeen lääkkeet vaihdettiin Imovaneen ja Ataraxiin. Sitten muutin Karkkilaan ja sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen, johon lääkitykseksi Risperidon ja Lamictal ja unilääkkeeksi Tenox.


Siitä on nyt vuosi kun sen abortin.. Masennus on pahempi kuin koskaan! Viime kesänä jouduin päivähoitoyksikköön (A5 osasto), jonka jälkeen johonkin terapeuttiseen ryhmään, jossa purettiin tunteita kuvien ja valokuvaamisen kautta. Samaan aikaan oloni romahti niin, että jouduin ambulanssilla avohoitoon, ensin suljetulle osastolle (A1), ja haastattelun jälkeen minut siirrettiin osastolle A2, jossa olinkin muutaman viikon. Siellä sitten sain uudet diagnoosit, minulla ei olekaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vaan pitkäaikainen vakava masennus, narsistinen persoonallisuushäiriö ja dissosiaatiohäiriö, joka aiheuttaa paniikkikohtauksenikin (linkit avautuvat uuteen ikkunaan). Osastolla minulle määrättiin Sepram ja söin edelleen Risperidonia, mutta aloin lihoamaan, lihoamaan ja lihoamaan. Pyysin lääkäriltä Risperidonin lopetusta, sillä olin 8kk aikana lihonnut 20kg. Lopetin siis sen käytön ja nyt olen pikkuhiljaa alkanut laihtua.

Kuulen edelleen ääniä pääni sisällä ja näen harhoja.. En uskalla olla hetkeäkään yksin, varsinkaan pimeässä. Minulle on ilmestynyt outoja haavoja ympäri kehoa ja olen saanut taas itsemurha-ajatuksia. Täällä kun ei junia kulje, löysin uuden ratkaisun pulmaani... Hirtän itseni. Tunnen olevani aivan yksin.. En ole väleissä äitini kanssa, kotikaupunkini ystävät ovat jättäneet minut oman onneni nojaan ja täällä Karkkilassa en ole saanut tutustua keneenkään, koska en uskalla liikkua ulkona enkä tiedä miten tapaisin uusia ystäviä.. Ja kun netissä tapaan kivoja ihmisiä, kihlattuni alkaa haukkumaan heitä eikä anna minun tutustua heihin.. Tämä on myös yksi syy miksei minulla ole kotikaupungissani ystäviä - mieheni mielestä he olivat huonoa seuraa minulle. Olen loukussa neljän seinän sisällä. Pääni hajoaa. En saa pitää mitään salaisuuksia. Lisäksi joudun tekemään kaiken mitä kihlattuni sanoo (tuo kahvia, tee minulle mehua, käy kaupassa, miksei tiskikoneessa ole puhtaita astioita, pese ne, minulla on nälkä, tee ruokaa.. jne jne) enkä saa huomiota häneltä lainkaan, en edes kiitosta siitä mitä teen.. Minun on niin paha olla.. Haluaisin päästä täältä pois, mutta jokin estää minua jättämästä tätä paikkaa. Juttelin puhelimessa mumminikin kanssa puolisen tuntia, en ole kuullut hänestä mitään n. viiteen vuoteen! Oli ihanaa kuulla hänen äänensä! Mietin jo aivan hulluja asioita.. Että muuttaisin mummini luo, kun siellä olisi kaksi makuuhuonetta tyhjillään.. Asuisin siellä, kunnes olisi rahaa muuttaa omaan asuntoon.. Mutta sekin on vain haaveajattelua.

Tänään minulla on lääkärikäynti, jossa toivottavasti vaihdetaan lääkitystä tai annosta nostetaan ja saisin Stellat takaisin, sillä Tenoxien kanssa nukun 12-17 tuntia yössä. Toivottakaa minulle onnea, sitä tässä tarvitaan! Olen risteyksessä, en tiedä mihin suuntaan lähtisin - jäänkö tänne, muutanko pois vai lähdenkö koko maailmasta pois?

#2

Onks kellään koskaan tullut olotilaa, jossa tuntuu että seinät kaatuu päälle etkä jaksa enää jatkaa..?
Mulle käy näin liiankin usein.. Viimeiset 8kk olen yrittänyt tappaa itseni, mutta jokin aina estää mua viime hetkellä.. Miks just mua rankaistaan? En mä haluais jatkaa tätä samaa paskaa päiväst toiseen.

Sain Karkkilassa uusia nappejakin; Lamictal 200mg, Risperidon 2mg ja Tenox 20mg mutta ei niistäkään ole ollut apua.. Yksikin ilta riideltiin ja mies lähti ovet paukkuen ulos ja sanoi ettei tarvii varmaan kahteen päivään soitella.. Sain tietysti taas yhden pahimmista paniikkikohtauksista ja tartuin kaikkii veitsiin mitkä löysin.. Nyt käsissä komeilee taas muutama arpi lisää, tällä kertaa ne on näkyvämpiä kuin aikaisemmat.

Psykiatrikin laitto mut avohoitoon, joka alkaa tossa ensi viikolla. Musta tuntuu ettei siitäkään oo apua. Mun pää on vaan niin sekasin ja tuntuu ettei kukaan osaa auttaa tai ymmärrä et oikeesti oon kipee enkä halua elää!

Abortin jälkeen varsinkin oon ollu tosi sekasin vaikkei se varmaan päällepäin näy.. Mut sisäsesti se vaivaa mua koko ajan.. Oon pari vuotta halunnu lapsen, mut tän hetkinen elämäntilanne ei lasta kaipaa, niin pahalta ku se tuntuukin.

Tä Turkuun muuttokaan ei oikeen oo muuttanu mua mikskään. Tuntuu et kaverit ajattelee et asun vieläkin Karkkilassa vaikka oon nyt kuukauden asunu taas Turussa.. Kukaan ei pidä yhteyttä vaikka välillä haluisin vaan jotain seuraa.. Jotain millä sais ajatukset muualle.. Jos olis rahaa edes ruokaan ni olisin onnellinen.. Ja jos olis enemmänki rahaa ni menisin tuhlaamaan ne baariin.. En mä kestä olla selvinpäin.. Kaikki napitki menee enimmäkseen siihen et mulle tulis sekava olotila. Haluisin Stellat takas, koska sillon en muista mitä oon tehny ja sillon teen mitä haluan.

Turussa sanottiin että mulle annettiin Karkkilassa ihan väärä diagnoosi.. Ettei mulla muka oo kakssuuntasta mielialahäiriötä.. Mikä mua sitte muka vaivaa? Jotenki tuntuu et mä kuulun jonnekki hullujen huoneeseen, koska ei tä oo normaalia ettei elämä kiinnosta enkä pääse kotoota ulos.. Oon ihan vankina.

Ja teille jotka ihmettelette näitä mun päivityksiä; En mä keksi muutakaan tapaa purkaa näitä tunteita.. Haluisin kirjottaa päiväkirjaa jotta joku vois joskus niitä lukea, mut koneella on nopeempi tapa kirjottaa.. Mulla kun on keskittymishäiriö ni ajatukset karkailee koko ajan jos yritän kirjottaa jotain.. Koneella sitä kirjottaa niin nopeesti et siihen on helppo keskittyä..

En voi muuta sanoa, kun että tää biisi toimii tän päivän "piristeenä" <3

#1

Chisun vanhimmalta levyltä suurin osa kappaleista kuvaa tunnetilaani tällä hetkellä liiankin hyvin. 

Nimittäin se tunne, kun nukut 2 tuntia ja olet ennen nukkumaanmenoa saanut paniikinomaisen kohtauksen, lähdet aikasin bussilla Karkkilasta Nummelaan, odotat tunnin psykiatrin odotushuoneessa jonka jälkeen toimistotantta ilmoittaa, että psykiatrini on sairaana - unohtivat vain minulle asiasta ilmottaa.
Sitten 2 tuntia seuraavan bussin odottelua, tapoin aikaani Cittarissa, sillä en Nummelaa tunne niin hyvin että olisin jonnekin muualle voinut lähteä suunnistamaan.. Mitään en voinut Citymarketista ostaa, sillä viimeiset euroni menivät loppujen lopuksi niihin bussimatkoihin - eli aivan turhaan reissuun jonka olisin voinut jättää tekemättä.

Karkkilaan päästyäni kävin vuokranantajan juttusilla - meidän vuokrasopimus päättyy kolmen viikon päästä. Nyt on sitten stressiä että mistä uusi asunto näin nopeasti, varsinkin jos samalta taloyhtiöltä ei olekaan sitä asuntoa vapaana johon nyt haluaisin päästä asumaan. Asutaan nyt niin korvessa ettei mun mielenterveys enää vaan kestä tätä. Turussa taas oli niin paljon selkään puukotusta ja muutakin draamaa niin oon ihan tyytyväinen että pääsin pois sieltä rauhottumaan - en vaan olisi uskonut, että joudun näin korpeen, kolmen kilometrin päähän keskustasta, jossa suurin tapahtuma on kerran kuussa järjestettävä kirpputori.

No mutta sitten taas asiaan.. Kotiin päästyäni sain paniikkikohtauksen, taas. Otin sitten Ketipinorin niin kuin aina kun saan kohtauksen. Tämän jälkeen tilasin puhelimella pizzaa, kuljetuksessa väitettiin ettei tilausta ole maksettu! Me taidettiin siis saada oikeesti ilmaset pizzat! Mun sähköpostissa oli laitettu että ne pizzat maksetaan käteisenä - hassua sinänsä kun ensin tilasin puhelimella ja maksoin sen pari kymppiä siitä puhelusta. Kun tilausvahvistusta ei tullut, meinasin tilata uudelleen mutten ehtinyt tilaamaan sitten enää uudelleen kun se tilausvahvistus vihdoin tuli. Melkoinen sekasotku, mutta jos se mun tekemä puhelu ei jostain syystä toiminutkaan niin me tosiaan saatiin ilmaiset pizzat! Ainoa hyvä asia tässä päivässä.

Pizzaa mussutellessani aloin katsomaan legendaarisia suomeksi dubattuja Hopeanuoli-elokuvia ja nukahdin ensimmäisen jakson aikana lääkkeiden ansiosta. Nukuin noin viisi tuntia ja nyt menee varmasti unirytmi sekaisin taas, mutta selsivinpä kuitenkin tästä päivästä voittajana kaikista vastoinkäymisistä huolimatta!

Onnea sinulle joka jaksoi lukea kokonaan avautumiseni! Tuli näköjään melkoisen pitkä blogiviesti tällä kertaa, mutta pakko jotenkin avautua tunteistani.. Kirjottaminen vaan jotenkin helpottaa oloa ja sitä toivois, et joku joka kokee näitä samoja asioita, lukis näitä ja sais vähän tukea.. Ettei tarvis olla ihan yksin ja miettiä mikä mua vaivaa, miks oon erilainen kun muut.