Aloin käymään psykiatrilla ollessani vain 12-vuotias, viiltelyni takia. 18-vuotiaana jouduin vaihtamaan lääkäriä, sillä entinen lääkärini oli lasten ja nuorten poliklinikka. 19-vuotiaana minulle määrättiin Stella ja Cipralex. Cipralex ei vaikuttanut minuun, joten sain Ketipinorit. Niitäkään en kauaa käyttänyt, sillä nekään eivät auttaneet. Tämän jälkeen kokeiltiin Paroxetin actavista, mutta muutaman kuukauden käytön jälkeen lääkkeet vaihdettiin Imovaneen ja Ataraxiin. Sitten muutin Karkkilaan ja sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen, johon lääkitykseksi Risperidon ja Lamictal ja unilääkkeeksi Tenox.
Siitä on nyt vuosi kun sen abortin.. Masennus on pahempi kuin koskaan! Viime kesänä jouduin päivähoitoyksikköön (A5 osasto), jonka jälkeen johonkin terapeuttiseen ryhmään, jossa purettiin tunteita kuvien ja valokuvaamisen kautta. Samaan aikaan oloni romahti niin, että jouduin ambulanssilla avohoitoon, ensin suljetulle osastolle (A1), ja haastattelun jälkeen minut siirrettiin osastolle A2, jossa olinkin muutaman viikon. Siellä sitten sain uudet diagnoosit, minulla ei olekaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vaan pitkäaikainen vakava masennus, narsistinen persoonallisuushäiriö ja dissosiaatiohäiriö, joka aiheuttaa paniikkikohtauksenikin (linkit avautuvat uuteen ikkunaan). Osastolla minulle määrättiin Sepram ja söin edelleen Risperidonia, mutta aloin lihoamaan, lihoamaan ja lihoamaan. Pyysin lääkäriltä Risperidonin lopetusta, sillä olin 8kk aikana lihonnut 20kg. Lopetin siis sen käytön ja nyt olen pikkuhiljaa alkanut laihtua.
Kuulen edelleen ääniä pääni sisällä ja näen harhoja.. En uskalla olla hetkeäkään yksin, varsinkaan pimeässä. Minulle on ilmestynyt outoja haavoja ympäri kehoa ja olen saanut taas itsemurha-ajatuksia. Täällä kun ei junia kulje, löysin uuden ratkaisun pulmaani... Hirtän itseni. Tunnen olevani aivan yksin.. En ole väleissä äitini kanssa, kotikaupunkini ystävät ovat jättäneet minut oman onneni nojaan ja täällä Karkkilassa en ole saanut tutustua keneenkään, koska en uskalla liikkua ulkona enkä tiedä miten tapaisin uusia ystäviä.. Ja kun netissä tapaan kivoja ihmisiä, kihlattuni alkaa haukkumaan heitä eikä anna minun tutustua heihin.. Tämä on myös yksi syy miksei minulla ole kotikaupungissani ystäviä - mieheni mielestä he olivat huonoa seuraa minulle. Olen loukussa neljän seinän sisällä. Pääni hajoaa. En saa pitää mitään salaisuuksia. Lisäksi joudun tekemään kaiken mitä kihlattuni sanoo (tuo kahvia, tee minulle mehua, käy kaupassa, miksei tiskikoneessa ole puhtaita astioita, pese ne, minulla on nälkä, tee ruokaa.. jne jne) enkä saa huomiota häneltä lainkaan, en edes kiitosta siitä mitä teen.. Minun on niin paha olla.. Haluaisin päästä täältä pois, mutta jokin estää minua jättämästä tätä paikkaa. Juttelin puhelimessa mumminikin kanssa puolisen tuntia, en ole kuullut hänestä mitään n. viiteen vuoteen! Oli ihanaa kuulla hänen äänensä! Mietin jo aivan hulluja asioita.. Että muuttaisin mummini luo, kun siellä olisi kaksi makuuhuonetta tyhjillään.. Asuisin siellä, kunnes olisi rahaa muuttaa omaan asuntoon.. Mutta sekin on vain haaveajattelua.
Tänään minulla on lääkärikäynti, jossa toivottavasti vaihdetaan lääkitystä tai annosta nostetaan ja saisin Stellat takaisin, sillä Tenoxien kanssa nukun 12-17 tuntia yössä. Toivottakaa minulle onnea, sitä tässä tarvitaan! Olen risteyksessä, en tiedä mihin suuntaan lähtisin - jäänkö tänne, muutanko pois vai lähdenkö koko maailmasta pois?
